The event

FI

 

SuomiAreenassa kuultu keskustelu Taide kuuluu kaikille, kuuleeko kukaan? pureutuu taiteen rooliin aikalaiskeskustelussa. Taide ei ole ollut hiljaa, vaan nostaa jatkuvasti esiin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Puuttuvatko opasteet taiteen äärelle? Keskustelua kävivät Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson, rap-artisti Karri Miettinen (Paleface), kirjailija Ville-Juhani Sutinen, Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen ja moderaattorina Turun kaupungin kulttuurijohtaja Anu Laitila.

 

”Vielä parikymmentä vuotta sitten taiteilijoita ja filosofeja kuultiin yhteiskunnallisten teemojen äärellä muiden alojen kanssa tasavahvoina asiantuntijoina. Nyt taide erottuu omaksi siilokseen, jonka potentiaalia Suomen visiossa ei kuulla, saati tunnusteta”, aloittaa Anu Laitila alustuksellaan.

Tällaisen lähtötilanteen äärellä järjestäjätahot Music x Media, Contemporary Art Finland ja Suomen Kirjailijaliitto ryhtyivät järjestämään taiteen yhteiskunnallista merkitystä puivaa keskustelua osaksi SuomiAreenaa, Suomen suurinta yhteiskunnallista festivaalia.

”Tarvitsemme debattia siitä, miksi kytkennät muun yhteiskunnan ja taiteen väliltä puuttuvat”, toteaa Susanna Pettersson keskustelun lomassa.

Kulttuurin eri kentillä kirjallisuudesta musiikkiin ja nykytaiteeseen jaetaan samat huolet: markkinatalouden vallitsemassa maailmassa kulttuuri on unohdettu sektori, eikä taidetta enää pidetä osana poliittista sivistystä. Minkälainen rooli taiteella sitten on yhteiskunnallisessa keskustelussa?

”Taide voi toimia kompassina historian ja nykyisyyden ymmärtämisessä. Se voi näyttää jonkin paikan ja paljastaa, missä ollaan tällä hetkellä”, Eleonoora Riihinen pohtii. Taiteen tehtävä on johdattaa ajattelemaan. Ville-Juhani Sutinen puhuu taiteen tarjoamasta reflektioetäisyydestä:

”Taiteen pitää haastaa ja kyseenalaistaa, katsoa asioita uudesta näkökulmasta. Meillä on paljon käsittelemättömiä aiheita, joita olisi hyvä nostaa keskusteluun. Peräänkuulutan taiteen mahdollistamia syvempiä näkökulmia, ettei jäädä pelkkien klikkireaktioiden ja sosiaalisessa mediassa käytyjen väittelyiden varaan.”

Karri Miettinen muistuttaa, että ajassamme kadonneelta tuntuu paitsi taiteen sivistyksellisen merkityksen ymmärtäminen myös yhteinen arvopohja. Ikään kuin ihmiselämän peruskysymykset vaikuttaisivat niin vähäpätöisiltä, että ne jäävät muun varjoon:

”Taide muistuttaa perusasioista: esimerkiksi siitä, että ihmisten koskemattomuutta, ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta kunnioitetaan. Taiteella on mahdollisuus tarjota empatian kokemus, ja voimme taiteen avulla asettua toisen ihmisen asemaan. On surullista, että elämän perusajatuksista muistuttaminen jää taiteilijoiden vastuulle.”

Taiteilijan on mahdollisuus nostaa epämukaviakin asioita esiin – ja tällöin taiteilijan tehtäväksi jää myös asettua yleisön maalitauluksi.

”Nykyisin salaliittoteoriat valtavirtaistuvat ja on paljon todellisuudesta vieraantunutta ajattelua. Se vaikuttaa populismin ja vihaliikkeiden yleistymiseen poliittisen vallan välineenä.”

Tarvitaankin myös taiteen portinvartijoita, esimerkiksi kulttuurikriitikoita, jotka omasta valta-asemastaan käsin tarjoavat apukeinoja taiteen tulkitsemiselle, jottei taiteen vapauden ajatusta voisi käyttää väärin, esimerkiksi vihapuheen levittämiseen.

”Taiteen esitulkitsija suodattaa tulkintaa jollain lailla. Tarvitsemme asiantuntijoita, jotka asettavat jonkinlaisen kehyksen sille, ettei taidetta voi käyttää hyväkseen omia päämääriä ajaakseen”, Sutinen toteaa.

Keskustelun keskeisenä huomiona nousee esiin yhteiskunnan viihteellistyminen ja se itsestäänselvyys, että jos pelkät markkinat sanelevat taiteen sisällön, ollaan ongelmissa. Jos ei tehdä enää kuin riskitöntä ja varmasti myyvää materiaalia, jäisivät säröt ja merkittävä määrä tärkeää sanottavaa pois tietoisuudesta.

”Viihteentekijöissäkin on itsesensuuria. Pelätään fanien menettämistä, sitä ettei kannanotot ehkä miellytäkään koko kansaa. On myös valinta olla ottamatta kantaa, käyttämättä ääntä, mikä on hyvä ymmärtää”, muistuttaa Miettinen.

Yhteiskunnan viihteellistymisen ja kaupallistumisen ohella huoleksi nousee se, ettei yksilöllä ole välttämättä keinoja päästä kulttuurin äärelle. Sutinen kommentoi, että taide nähdään jonkinlaisena koristeena seinällä, tai asiana, jonka pariin voi mennä silloin, jos muulta riittää aikaa.

”On ärsyttävää, että ihmisen on itse tapeltava tiensä taiteen äärelle. Taide voidaan trivialisoida, jos sitä ei osata käyttää tai ymmärtää. Jos taide ja kulttuuri siivotaan kommentaattorin rooliin – eikä se ole enää se perusta, jonka varaan rakennetaan –, silloin kaikki se mikä luo merkityksiä katoaa täysin.”

Taide mielletään toisaalta kalliiksi ja etäiseksi, mutta toisaalta kulttuurin ekosysteemi on laaja: on itsestään selvää, että tarjolla on oltava monenlaista taidetta ja kulttuuria. Opasteet ja käyttöohjeet on tarjottava kaikille. Rakenteiden siis täytyy olla kunnossa, ja valtion on pidettävä huoli siitä, että tekemisen, katsomisen ja kokemisen paikkoja on – nyt ja tulevaisuudessa.

Kulttuuritoimitusten alasajon herättämä huoli mainitaan myös SuomiAreenan keskustelussa. Ollaan ikuisuuskysymyksen äärellä: miksi Suomessa urheilun tulosruutu kipuaa katsojatilastojen kärkeen viikottain, mutta kulttuurin omat uutiset puuttuvat? Pettersson muistuttaa, että esimerkiksi Ruotsissa kulttuuriuutiset näytetään televisiossa joka ilta.

”Ruotsalaiseen kulttuurikeskusteluun kuuluu myös ristiinpölyttäminen ja alojen tuominen rinnakkain. Esimerkiksi Tukholman kauppakorkeakoulun rehtori Lars Strannegård on kirjoittanut kirjan siitä, miksi kaikkien ekonomien pitäisi opiskella filosofiaa, kirjallisuutta ja kuvataiteita. Ymmärretään se, että jos osataan puhua vain numeroista, bisnestä ei synny.”

Jäljelle jää tosiasia: eihän taloutta ole ilman kulttuuria. Keskustelussa nousee esiin se, että taiteen autonomian avulla voidaan saavuttaa riippumaton näkökulma. Samalla ristiinpölyttämisen merkitystä peräänkuulutetaan loppuun asti. Nuorten ja kokeneiden, eri taustoista tulevien ihmisten yhteinen keskustelu voi mahdollistaa laaja-alaisen ymmärryksen maailmasta.

”Suomessa halutaan olla asiapitoisia yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kuitenkin taiteilijat ovat parhaita haastateltavia: he ovat syvällä omassa asiassaan, kertovat tuoreita näkökulmia, he voivat vapaasti puhua suunsa puhtaaksi, riippumattomasti ja avoimesti”, Riihinen pohtii.

Taiteen avulla vaikeat aiheet on mahdollista pukea muotoon sivistyneesti. On itsestäänselvää, että taiteen autonomiasta ja taiteilijoiden sananvapaudesta on pidettävä kiinni. Pettersson huomauttaa, että se on sivistysvaltion mitta.

”Mitä puolustamme jollemme kulttuuria: meillä on sanat, on musiikki ja kirjallisuus, josta keskustellaan, on arkkitehtuuri ja puutarhat – kaikki liittyy kulttuuriseen traditioon. Jos ryhtyisimme yksi kerrallaan poistamaan kulttuurin palasia, ei jäljelle jäisi muuta kuin harmaa maailma.”

Keskustelu järjestettiin Porin Raatihuoneenpuistossa yleisölle avoimessa tilaisuudessa osana SuomiAreenan ohjelmaa yhteistyössä Frame Contemporary Art Finlandin ja Suomen Kirjailijaliiton kanssa. Puisto täyttyi kuulijoista, ja puheenvuorot saivat useita väliaplodeja. Aihe ilmiselvästi puhutteli yleisöä. Tallenne katsottavissa linkin takaa.

***

Teksti: Music x Media / Loviisa Pihlakoski
Kuva: Vasemmalta oikealle: Ville-Juhani Sutila, Anu Laitila, Susanna Petterson, Karri Miettinen, Eleonoora Riihinen. Kuvaaja Loviisa Pihlakoski. 

Tämä juttu on osa Music x Median Creating better world for arts and culture -juttusarjaa.

Play your future – creating better world for arts and culture

Share this page

EN